Allaoleva kolumni on julkaistu alunperin Rumba-lehden numerossa 4/99 sarjassa Nerous & vitius.

Julkaistu Pellemiljoona.info:ssa kirjoittajan luvalla. Kopiointi ilman lupaa kielletty.

Nerous & Vitius

Pelle Miljoona eli komeimmat kämmit, osa 2

Koska Suomessa on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleen yllättävän paljon hyvää rocklyriikkaa, on pelkästään ymmärrettävää että jonkun on myös epäonnistuttava komeasti. Kantaaottavan sanoitusperinteen keskeisimpänä tunarina pidän ehdottomasti Pelle Miljoonaa, joka on jatkanut valitsemallaan linjalla jo parikymmentä vuotta. Hän on tehnyt siinä määrin vaikuttavia ja töppöjä ratkaisuja, että kun Radiopuhelimet tai YUP haluaa haastattelussa muistuttaa kantaaottamisen sudenkuopista, yhtye puhuu kuinka siitä-ja-siitä tekstistä "oli vähällä tulla ihan Pelle Miljoonaa". Pelle on kuitenkin ennen kaikkea sympaattinen hahmo, sillä hän ei korosta sanoitustensa taiteellisuutta Kaija Koon tapaan tai viisastele laiskanpulskeasti niin kuin Hector. Mä vaan pogoon, hän mesoaa sen kummempia kaunistelematta.

Pellen kantaaottavuudessa huimaavinta on sen lapsellisuus. Tutkimusten mukaan yli 90% suomalaisista autoilijoista pitää itseään keskimääräistä parempina kuskeina ja 94% amerikkalaisista professoreista arvioi oman työnsä harvinaisen korkeatasoiseksi. Pelle Miljoonan sanoitukset perustuvat samanlaiseen mustavalkoisuuteen ja kykenemättömyyteen nähdä itseään. Jopa bailuhenkisessä Mä vaan pogoon -biisissä on tämä hilpeä vastakkainasettelu: laulun "toiset" pelkäävät dödön pettämistä tai tv:n varastamista, mutta minähahmo vain pogoaa kunnes kuolee - eikä ole epäilystäkään, etteikö juuri hän ole laulun sankari. Vastaavaa asennetta näkee satunnaisesti muuallakin: Cosmos Tangon kappaleessa Teen mitä vaan vallitsee klassinen me vs. muut -henki. "Ja ne muut ei taida käsittää", Oliver Backman pistelee. Unohtaa ei sovi myöskään Neljän Ruusun biisiä Viisastun salaa, jossa "toiset" tekevät kaikenlaista ja minähahmo viisastuu salaa. Sanamuoto on sikäli osuva, että tekstin mahdollinen viisaus tosiaan pysyy salassa.

Pellen sanoitusten "toisia" ovat akateemiset pojat, ne, herrat, valtio, systeemi, toiset, hyvinvointikakarat, bisnesmiehet, insinöörit, maisterit jne. Perinteinen herraviha siis yhdistyy yksilön inhoon järjestelmiä kohtaan. Mitä epämääräisemmäksi paha taho jää, sitä helpompi sille on sälyttää mitä tahansa syntejä. Eritoten ne, systeemi ja toiset ovat tähän hyviä sanoja. Vaikka Pelle kuuluttaakin suvaitsevaisuutta ja inhimillisyyttä, hän tekee samalla selväksi, keitä kohtaan lämpöä ei tarvitse tuntea. Hänen tapansa leimata ihmisiä on itse asiassa täysin verrattavissa rasismiin tai fasismiin: lause "kaikki juutalaiset ja neekerit ovat syöpäläisiä" on mustavalkoisuudessaan samaa tasoa kuin Pelle Miljoonan pahimmat revitykset. Kärjistykset eivät muutu järkeviksi silloinkaan, kun vähemmistön edustaja esittää niitä pahaa maailmaa vastaan.

Myös raha on kantaaottavalle tekstittäjälle aina hyvä aihe, sillä siihen liittyy paljon tekopyhyyttä ja kiemurtelua. Raha on useille taiteilijoille ja heihin moralistisesti suhtautuville kanssaihmisille (joita ainakin yleisönosastokirjoituksista päätellen on paljon) kauhistus, sillä eihän taiteilija saa rahaa ajatella, hänen tulee tehdä taidetta sydämestään. Tässä keskustelussa jää usein huomaamatta se tosiasia, että itse taideteos ei muutu tippakaan, vaikka se olisi tehty pelkästään dollarinkuvat silmissä. Sellainenkin mies kuin Shakespeare kirjoitti nimenomaan rahasta. Vastaavasti sydänverellä kirjoitetut syvimpiä tuntoja kuvastavat runot voivat olla - ja usein ovat - aivan hirveitä. Taiteilijoiden raha-asioita paapovat ihmiset unohtavat yleensä myös sen, että tekevät itse työtä elättääkseen sillä itsensä. Olipa kyse kutsumuksesta tai ei, taiteilijankin homma on ammatti.

Myös Pelle Miljoona käsittelee teksteissään rahaa, ja peruslähtökohtana on se, että rikkaat ovat pahoja ja köyhät hyviä. Tästäkään ei ajattelu enää alkeellisemmaksi muutu. "Bisnesmiehet, mä vihaan teitä" ja "rikkailta rahat vien ja köyhille annan" ovat aika kuvaavia iskulauseita. Oikeudenmukainen varallisuudenjako on tietenkin aivan liian suuri aihe sanoituksessa (tai kolumnissa) käsiteltäväksi, mutta Pelle yksinkertaistaa silti liikaa. Sitä paitsi hänen näkemyksensä siitä, että köyhillä on oikeus rikkaiden rahoihin, on äärimmäisen pelottava. Jos henkilö X myy leipää ja ansaitsee sillä sievoisen omaisuuden, Pellen logiikan mukaan henkilöillä Y ja Z on oikeus saada nämä rahat itselleen. Ainoa perustelu tälle on se, että henkilöillä Y ja Z ei satu olemaan rahaa. Jos tätä talousmallia joskus toteutettaisiin, kukaan ei haluaisi tehdä mitään ja pian kenelläkään ei olisi sen enempää rahaa kuin hyödykkeitäkään. Kuinkahan muuten Pelle suhtautuu keikka- ja tekijänoikeuspalkkioihinsa? Jos niitä tulisi joskus niin paljon, että hänestä tulisi rikas, mitä siitä seuraisi? Olisiko hänen pakko tajuta, että myös hyvin aikein ja hyvää tehden voi ansaita rahaa? Että kaikki rikkaat eivät yritä tuhota maailmaa?

Pelle Miljoonan sanoitusten sankari on yleensä sivistymätön, kouluja käymätön, työtön ja varaton moukka, joka syyttää maailmaa kaikesta ja tuntee moraalista ylemmyyttä tilastaan. Määritelmä on kärjistys, mutta ei aivan yhtä radikaali sellainen kuin Pellen pahimmat esitykset. Luulin pitkään, että Pelle harrasti mustavalkoisuutta nimenomaan punk-aikoina, mutta tutustuttuani esim. Juuret - levyyn ja sen kappaleisiin Perseelleen ja EU-sotilas, huomasin että sama meininki jatkuu edelleen.

Pelle Miljoonan huonous ei kuitenkaan lopu hänen sanoitustensa sisältöön. Hän on myös teknisesti poikkeuksellisen kelvoton kirjoittaja. Riimit ovat keskimääräistä huonompaa nuortenpalstatasoa ja sanasokeus melkoista. Yksi suosikkiriimeistäni on "Zen, Buddha, jin & jang / here we come", jossa kovasti muodikas kiinnostus itämaisiin filosofioihin yhdistyy amerikkalaiseen hyvään meininkiin. Myös Pellen tapa ääntää suomea on legendaarinen. Rivit "viisi minsaa kävellen pankista syntiin / jossa rahasi eivät pysy sulla monta tuntii" eivät normaalisti rimmaa, mutta Pellen äänteleminä kyllä.

Kaikki punkia kuunnelleet muistavat kappaleen TV, jossa Pelle vaahtoaa: "TV on kuin WC / sen ulosteet pahalle haisee". Tämä on ehkä suomalaisen lyriikan kaikkien aikojen legendaarisin kömmähdys. Esimerkiksi minun WC:ni ei ole ulostanut vielä kertaakaan; väittäisin jopa, että sen suhtautuminen ulosteisiin on täysin päinvastainen. Ja kun Pelle sitten jatkaa: "ei tarvitse kuin nappia painaa / niin paskaa lentää aina", en voi olla ajattelematta että hän tarvitsee putkimiestä ja kipeästi. Kyky olla näkemättä näiden lauseiden epäloogisuutta on melkoinen saavutus.

Käsittelemättä jäivät vielä karhean romanttiset ja elämänjanoiset sanoitukset. Niissä on välillä aika koskettavaakin vilpittömyyttä. Kyllähän esimerkiksi Moottoritie on kuuma vakuuttaa edelleen, vaikka biisi on surkeasti toteutettu ja vaikka Ari Taskinen lainasi pääriffin Genesiksen Dancing With The Moonlit Knightista. Laulussa - ja jopa sen tekstissä - on nuoruuden vimmaa, jonka luultavasti kaikki tunne-elämällä varustetut ihmiset tunnistavat, olivatpa siitä mitä mieltä tahansa.

Tero Valkonen - Rumba 4/99