Pellellä on jo ikää

Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa 5.4.1998.
Lupa artikkelin uudelleenjulkaisuun on saatu Helsingin Sanomilta.
Luvaton kopiointi ja lainaaminen kielletty.

© Helsingin Sanomat 1998

Teksti: Jouni K. Kemppainen
Kuvat: Tapio Vanhatalo

Mäntyhalkojen rätistessä on mukava muistella, vaikka leopardihousuja


Meistä syntyy ihan oikea jono Tavastia-klubin lippuluukulle. Oikeastaan
se on melkein kivaa. Jonottaminenhan on vähän punk.

Ohitsemme pujahtaa etuoikeuttetuja
vieraslistalaisia ja joku meistä huutaa perään:
"Yhteiskunnan loiset." Me kaikki nauramme vitsille
hyväntahtoisesti. Tosin silloin parikymmentä vuotta sitten
juuri kukaan meistä ei olisi nähnyt samanlaisessa tilanteessa
mitään hauskaa. Silloin taisimme oikeasti olla sitä
mieltä, että Yhteiskunta haisee ja ajattelimme, että
ihan kelpo nimitys meille on Nuoret sankarit.

"Muistelemassa punk-aikoja"

No, enää ei olla kovin nuoria. Mutta silti olemme kuulleet, että Pelle Miljoona on taas palannut kevään mukana Suomeen ja esiintyy täällä tänään Rockersinsa kanssa. Meitä on monta "muistelemassa punk-aikoja", niin kuin hieman häveliäästi toisillemme vitsailemme.

Hämärässä salissa huomaamme, että meitähän on melkein täysi tuvallinen. Aika harvat meistä ovat pukeutuneet punk-rotsiin. Se ei ehkä näyttäisi kovin hyvältä pullistuneen vatsan kanssa. Aika monilla meistä on arkinen kampaus ja tavallisen näköiset vaatteet. Muutamilla meistä on solmio kaulassa, koska Tavastialle on päädytty suoraan työmatkalta.

Enää kravatti ei ole samalla tavalla vitsi niin kuin silloin, kun oltiin vielä sitä mieltä, että Täytyy elää kun on nuori vielä ja Mulla menee lujaa.

Tiskijukka soittaa tuttuja bändejä: Se, Stooges, Ramones, Clash, Stiff Little Fingers... Vaikuttaa lupaavalta.

Muutamat meistä ovat hieman hämillään lavan somistuksista. Seinien suurissa valokuvissa on Che Guevara, Istuva Härkä ja Calamity Jane. Parikymmentä vuotta sitten kaikki oli kyllä selvempää. Pellellä oli silloin rumpalin tuolissaan turvavyö ja bassorummun kyljessä Urho Kekkosen kuva. Se oli epäilemättä punk, mutta mitä ihmettä on Calamity Jane?

Muutamat meistä kuuntelevat hieman hämillään, kun parikymppinen pyöreä neito kertoo suhteestaan Pelle Miljoonaan. Hänen kavereittensa mielestä Pelle on vaan vanha äijä, ja onhan se hänenkin mielestään vanha äijä, mutta kuitenkin must vanha äijä. Mutta eihän Pelle ole vanha äijä! Pellellä kun on tulivuori sisällään, hän on raakaa voimaa ja energiaa ja täynnä rakkautta ja vasta... noh, 43-vuotias. Eihän 43-vuotias ole vanha äijä, vaan vetreä keski-ikäinen.

Puolen yön tienoilla muutamat meistä vilkuilevat kelloa jo hieman huolestuneesti. Monet ovat tulleet busseilla, eikä meistä lähestulkoonkaan kaikilla ole varaa ajaa taksilla takaisin lähiöön. Muutamat sen sijaan pistävät rohkeasti jointin palamaan ja virittäytyvät tunnelmaan.

Ja vihdoin Pelle Miljoona Rockers ilmestyy lavalle. Reilun tunnin aikana useimmat meistä saavat vanhat suosikkibiisinsä. Encorena kuulemme vielä Moottoritie on kuuma ja Tahdon rakastella sinua ja sitten se on ohi.

Vain rock-konsertti

Eikä kukaan meistä tullut yhtään nuoremmaksi. Se oli kuitenkin vain rock-konsertti.

Jotkut meistä ovat parissakymmenessä vuodessa hankkineet sellaisen ammatin, että sen avulla pääsee Pellen kanssa saunaan.

Noudamme Pellen Linnunlaulusta ja ajamme kohti Luumäkeä. Siellä on Tiilin neljän sisaruksen perintömökki. Ja loistava sauna, kuulemma.

Pellen ääni on käheämpi kuin tavallisesti. Hän ottaa silloin tällöin huikkaa pienestä pullosta. Siinä on yrittiuutetta, jonka pitäisi auttaa flunssaan. Selviää, että Pellellä on astma ja siksi flunssat ovat usein hankalia, tahtovat mennä kehkoihin. Astma pysyy kuitenkin hallinnassa, kun pitää itsensä hyvässä kunnossa. Siksi Pelle juoksee lenkin joka päivä, keikkamatkoillakin. Vaikka sitä on vaikea kuvitella Pelle Miljoonasta.

Vanhenemisesta on muutakin riesaa. Nykyisin Pelle rummuttaa korkealta baarijakkaralta. Klubeissa ja pitserioiden nurkissa soittaessa on parasta olla mahdollisimman ylhäällä, että saa edes vähän happea. Sitä paitsi pystyasento on ergonomisesti parempi. Ei tarvitse laulaa pää vinossa.

Kuulemme, että Pellen mielestä Tavastian keikka oli onnistunut, ja että hän on tyytyväinen uuteen kitaristiin Tatu Mannbergiin.
"On hyvä että tällasessa bändissä joku osaa soittaa. Minä ja Tumppi ei olla mitään varsinaisia muusikoita."
Pellen suhde keikkailuun on suora.
"Pannaan ajolasit päähän, mennään huiskimaan ja toivotaan, että loppuis mahdollisimman pian ja pääsis takahuoneeseen puhuun mukavia, hähhää", Pelle sanoo ja nauraa räkäsesti päälle.

Hieman hämmentyneinä kuuntelemme, kun Pelle pohtii, kuinka kauan hän jaksaa keikkailua. Autossa istuminen kun todella kyllästyttää.
"Kai sen sitten tietää, kun on aika lopettaa. Ehkä mun olisi pitänyt lopettaa jo 15 vuotta sitten. Nyt se on myöhäistä", Pelle sanoo synkästi, mutta vääntää taas vitsiksi: "Täytyy vaan vetää montun pohjalle kuin Nykäsen Matti, hähhää."

Auton ikkunassa vilistää loskainen Kymenlaakso. Muistamme tietysti, että Pelle on näiltä nurkilta kotoisin, Haminasta, vaikkei sitä puheesta kuule.

Pelle muistelee yhdistystoimintahistoriaansa. Hän kävi kaksi kertaa partiossa, koska sieltä sai ilmaisen vyön ja muutaman kerran seurakuntanuorissa. Siellä sai rakentaa koottavia. Heti kun Spitfire oli valmis, Pelle "kipaisi skönelle". Myöhemmin Pelle on kuulunut vain Saunaseuraan.

Monet meistä taitaisivat yllättyä Pellen puheista. Häntä on pidetty tosikkona saarnaajana ja nyt hän nauraa itselleen, hämmentävänkin paljon.

"Terve Rölli!"

Ja kertoo tarinoita. Kerrankin keikkamatkalla Pelle meni huoltoasemalle kahville. Pikkupoika kierteli otsa kurtussa Pellen ympärillä, kunnes tunnisti kummallisen näköisen sedän: "Terve Rölli!"

Pelle intoutuu myös imitoimaan omaa, paljon imitoitua laulutyyliään.
"Tuuuuli muuttuuu kylmemmäksiiiiiiii", hän venyttää ja nauraa vedet silmissä.
"Se tyyli synty varmaan siitä, että täytyi lopulta päästä oikeeseen säveleeseen. Aurinkooo oon verenpunaineeeeen, hähhäää."

Itseironia ei ole sellainen asia, joka Pelleen tavallisesti liitetään.
"No ei se ole pelkästään itseironiaa, se on koko länsimaisen kulttuurin ironiaa, hähhää", Pelle sanoo.

Mutta nyt ollaan jo tosi lähellä määränpäätä. Tuossa on Saaranmaan leirintäalue, jossa pikku-Pelle juhli juhannuksia kiljupöntön kanssa. Aivan leirintäalueen vieressä olevaan latoon jäi Pellen poikuus.

Silloin, kun Pelle oli oikein suosittu, hänen vilpittömyydestään kerrottiin uskomattomia tarinoita. Sehän ei edes pannut bändäreitä. Pelle on tarinasta hieman hämillään. "Ei meillä ollut mitään bändäreitä. Tai ehkä mä olin niin tyhmä, että en tajunnut, hähhää. Vilpittömyyden ja tyhmyyden ero on kuin veteen piirretty viiva."

Nyt ollaan perillä. Luumäellä joutuu kahlaamaan hangessa. Mökki on komea, kalliorinteeseen tehty korkea hirsirakennus, jonka alakerrassa on sauna.

"Täällä on syntynyt monta ilkeää punk-biisiä."

Pirtin seinällä on valokuva Pellen vanhemmista. "Ne oli tavallista valkokaulusköyhälistöä, silti ne rakensi talon ja mökin. Silloin ei muuta tehtykään kuin työtä. Eihän mulla olisi mitään mahdollisuutta hankkia tällaista."

Mökille Pelle säntäsi heti maaliskuun alussa, kun oli palannut jokavuotiselta talvimatkaltaan. Tänä talvena hän oli Friscossa, toista kertaa elämässään. Kun hän oli siellä ensimmäisen kerran vuonna 1982, oli myös El Nin~o ja vettä satoi.

"Mulla on hyvä tekosyy. Voin aina sanoo, että meen kirjottaan, häähhää."

Tosin se ei ole pelkkä tekosyy. Pelle oikeasti kirjoittaa matkoillaan. "No ei nää kirjat ja biisit ihan viheltelemällä synny. Tosin en mä haluu näistä kirjotushommista paljon puhuu. Joku voi vielä erehtyä luuleen, että olen kirjailija, hähhää."

Mutta paikkojen nimistä voi päätellä jotain, mistä Pellen matkustelussa on kysymys: Goa, Praha, Kalifornia, Brasilia, Kuuba... Mutta Pelle kiistää, että kysymys on romanttisesta nuorisomatkailusta. "Mä en vaan kestä olla stadissa toimettomana, kun on pimeetä ja sataa räntää."

Pelle hakkaa jäähän reikää ja kantaa vettä sisään. Tällaisina hetkinä, kun mäntyhalot rätisevät tunnelmallisesti saunan uunissa, on hyvä muistella menneitä, vaikka niitä leopardihousuja. Kaikkihan me muistamme Pellen leopardihousut ensimmäisiltä Pelle Miljoona N.U.S:n keikoilta.

Kuinka meistä tuli punkkareita

"Kyllä housut oli ensin, sitten tuli vasta bändi."

Muistellaan niitäkin hyviä aikoja, kuinka meistä tuli punkkareita.

"Mä olin tosi syvällä guru-jutuissa. Sitten mun guru sanoi, että mun pitäisi mennä Saksaan opiskelemaan joogaopettajaksi. Mä sanoin, että vitut meen. Olin vähän aikaa tosi kusessa. Kun repäisee itsensä eroon tollasesta isosta jutusta, se on rankkaa. Onneksi tuli punk ja pelasti."

Silloinkin oli hirmu lama ja monet meistä työttömiä. Ja kun Pelle lauloi Perkele, olen työtön, se kuulosti jotenkin lohdulliselta.

Punkbändeille keikkoja järjestivät lähinnä vasemmistolaiset nuorisojärjestöt. Ne pitivät Pellen yhteiskunnallisesta "sanomasta". Se yhdistyi automaattisesti vasemmistolaisuuteen, vaikka bändit eivät välttämättä olleetkaan samaa mieltä.

"Majotus oli aina järkkäreiden kotona. Aina aamulla kun heräsi, ekaks huomasi, että Spede tuijottaa ikkunalaudalta." Spede oli tietysti Lenin-setä.

Sitten tuli elävän musiikin yhdistyksiä, mutta majoitukset eivät parantuneet. Bändit pistettiin nukkumaan järkkäreiden mökeille.

Ja kaikkihan me muistamme mitä sitten seurasi. N.U.S. vaihtui ensin 1980:ksi ja sitten Oy:ksi, josta tuli maan ykkösbändi. Suosiosta jäi käteen vain velkaa.

1980-luvun juppihuumassa Pelleä ei paljon kuunneltu. Monet meistä vaurastuivat, eikä Pellen levyjä diilerit ostelleet. Pelle kiersi soittelemassa akustisesti pitserioiden nurkissa.

Tällä vuosikymmenellä iski taas lama, ja Pellen "sanoma" kelpasi taas. Välillä se oli ehtinyt tulla vitsiksi, mutta nyt meitä ei hävettänyt olla naiiveja. Ainakaan kovin paljon.

Sitten mennään saunaan. Löylyä heittäessään Pelle ei näytä yhtään rastalta. "Mä en nykyään viihdy paljon missään. Paitsi saunassa", hän paljastaa. Rastaletit kiemurtelevat lauteille, kun jäntevä mies venyttelee jooga-asentoihin. Nyt aletaan vihdoin puhua vakavasti.

Silloin oli hirveä tuska

"Tuntuu vittumaiselta olla tän ikäinen. Toisaalta ei musta tuntunut hyvältä sillonkaan, kun olin kakskymmentä. Silloin oli hirveä tuska. Siitä välistä en muista paljon mitään. Ehkä mä oon käyny liian monessa mestassa ja tehnyt niin paljon. Missään ei tunnu hyvältä, liian paljon nastaa." Etsimälläkään niitä kaikkein suurimpia elämyksiä ei ole löytynyt.

Kun tarkkaan katsoo, 43 ikävuotta näkyvät Pellen kasvoilta.
"Ei meidän sukupolvi ole koskaan kokenut mitään suurta, niinkuin rauhan tuleminen. Meidän fiilikset on, että Lasse Viren voittaa kultaa. Ei ne oo mitään isoja fiiliksiä."

Pellelle on käynyt niin kuin monelle meistä. Asiat ovat tulleet miedommiksi: "Kun meni johonkin mestaan eka kertaa, ajatteli, että täähän on mieletöntä. Kun menee muutaman vuoden päästä uudestaan, tuntuu, että vittu samaa skeidaa."

"Pitäis olla jotain syvempää. Joku kynnys, jonka yli mennä. Ja se on ehkä Jah-kynnys. Mä haluaisin palvella jotain, mutta en haluaisi palvella väärää profeettaa. Ehkä profeetta on jo täällä, me ei vaan tunnisteta sitä."

Ehkä jotkut meistä ovat olleet sitä mieltä, että Pelle voisi olla se profeetta.

"Ei en mä oo. Mä en kuulu liittooon, hähhäää", Pelle sanoo ja menee ulos vilvoittelemaan.

Dreadlockit on saatu kuiviksi ja ollaan autossa matkalla takaisin Helsinkiin. Etsitään radiosta kanavaa, jolta kuulisi, miten Jokereiden kävi. Kuten monet meistä keski-ikäisistä miehistä Pellekin seuraa jääkiekkoa.

Utin kohdalla mietimme, mikseivät Pellen uudet levyt myy.
"Ne myy niin vähän, koska se on paskaa musaa, hähhää. Nekin ostaa jotkut hörhöt sossurahoilla, hähhää."
Pelle vakavoituu: "Ei voi tehdä kuin sellaisia levyjä ja kirjoja kuin tekee. Ja täytyy rakastaa sitä mitä tekee. Fyrkalla ei saa kaikkea."

Nyt on uskallettava kysyä suoraan se kysymys naiiviudesta.
"Se on ihan vitun lysti, että mitä joku jostain sanoo. En mä oo koskaan kuvitellut olevani mikään vitun nero."

Ehkä jotkut meistä ovat niin kuitenkin ajatelleet. Emme kai olisi seuranneet keskinkertaisuutta, jolla on vain palava sanomisen halu.

Pelle Miljoona on liian vanha lopettamaan.

Sunnuntaina 5. huhtikuuta 1998
JOUNI K. KEMPPAINEN /  Helsingin Sanomat