Uuden aallon tekijät

Toimittaja: Mikko Montonen
Kustantaja: Johanna Kustannus, Tampere, 1979
ISBN: 951-9484-05-1
184 sivua, kuvitettu.

Ohessa on katkelma mainiosta uuden aallon perusteoksesta Uuden aallon tekijät, jonka lukeminen kokonaisuudessaan on ehdottoman suositeltavaa jokaiselle suomalaisen punkin ja uuden aallon taustoista kiinnostuneelle.

Teos on julkaistu jo vuonna 1979 eikä siitä tiettävästi ole otettu uusintapainoksia, mutta kirjaa pitäisi löytyä ainakin suurimmista kirjastoista ja hyvinvarustetuista divareista ym.

PELLE MILJOONA & 1980
Helmikuu 1979

Tupakansavuinen ullakko Suomenlinnassa syksyllä 1978. Pelle Miljoona 1980:n ensimmäinen keikka - ja räjähdys. Laulukamat pettävät, mutta se ei menoa hillitse. Tekniset vaikeudet eivät pysty estämään ikimuistoista kokemusta, jonka rockin perustekijät yksiin osuessaan ilmoille pamauttavat. Tätä on rockïn roll: nuorta, voimakasta musiikkia ihmisistä ihmisille.

"Mä haluan soittaa raakaa, mahdollisimman alkuvoimaista musiikkia tai paremmin sanottuna rockia. En niinkään välitä, tuleeko siitä musiikkia vai jotain muuta, vaan siitä tulevasta voimasta". Nämä Rubberduck Jonesin sanat kuvaavat erinomaisesti Pelle Miljoona & 1980:n hyökkäystä suomalaiseen rockiin viime syksynä. Vihdoin oli syntynyt suomalainen bändi, joka lavalle tullessaan räjähti ja räjäytti. Bändin keikoilla ei voi jäädä tyyneksi sivustakatsojaksi, vaan se panee ottamaan kantaa ja osallistumaan. Pelle & 1980:n soittaessa purkautuva voima on kokonaisvaltaista eikä jätä mitään hihoihin varastoon. "Mä tunnen sen seisoessani lavalla. Jätkät ovat mun takanani ja housunlahkeet alkavat lepattaa, kun sieltä tulee se voima", Pelle Miljoona sanoo. Tuo voima vie mukaansa ilmaisten itseään niin soittajien kuin kuulijoiden kautta. Erinomaisia soundeja se ei tarvitse, eikä niitä ole tarjolla ollutkaan. Luja volyymi sen sijaan on hyväksi, se on osa kokonaisuutta, mutta ei suinkaan kaikki. Maailma on täynnä desibeleillä ratsastavia jytäbändejä, joiden mitäänsanomattomuus todistaa, ettei pelkkä äänenvoimakkuus mitään merkitse. "Kaikki on kuitenkin niin selvää ja yksinkertaista. On olemassa keikkamesta, muusikoita ja jengiä ja rock`n roll vedetään siihen päälle. Se on niin helppoa. Hyvillä keikoilla unohtuu se, mitä pitäisi olla. Sitä vain soittaa", Ari Taskinen sanoo. Paperilla teoriassa helppoa ja vaivattomasti toteutettavaa, mutta käytäntö on osoittanut todellisuuden toiseksi, jos lähdetään siitä, ettei mikä tahansa melu kelpaa. Pelle & 1980:n meno hurjimmillaan on rock`n`rollia railakkaimmillaan, todellista, koskettavaa musiikkia. Ei viimeisteltyä vaan hyvinkin rosoista ja ailahtelevaa, mutta antoisimmat perusainekset loistavat siinä kirkkaina. "Ero muihin suomalaisiin bändeihin on siinä, että me elämme tämän jutun niin voimakkaasti.Kokemuksemme kuvastuvat musiikissa. Se ei ole hyvää eikä pahaa vaan rehellisyyttä", Rubberduck miettii.

"PELKO JA VIHA"
Ensimmäinen alkukipinä on bändin soitosta jo himmennyt, ja tuon lähtöpamauksen jälkeen on edettävä tekemällä työtä. Talven keikoilta tuttu ohjelmisto on kuitenkin tallennettu levylle, esikoisalbumille "Pelko ja viha". "Levynteossa ja keikoilla on se ristiriita, että levylle on saatava se piisi, kun taas keikoilla fiilis on tärkeintä. Siksi albumi yllättää, koska sen sisältö on niin kontrolloitua keikkojen raakuuteen verrattuna", Rubberduck toteaa. Studiossa kohdattiin jossain määrin vaikeuksia etenkin miksausvaiheessa, sillä keikka ja levyttäminen tosiaan ovat kaksi eri asiaa ja vaativat erilasita lähestymistä. Valmista on joka tapauksessa syntynyt. "Enemmän rajuutta olisin siltä odottanut", Rubberduck tunnustaa. "Se tulee varmasti hämmästyttämään ihmisiä, jotka ovat vain kuunnelleet Pellen ensimmäistä levyä ja käyneet keikoillamme. Kehitystä soitannallisella tasolla huomataan varmasti, Taskinen jatkaa. Mitään kevyttä iskelmäviihdettä "Pelko ja viha" ei toki ole tai muutenkaan helppoa kuultavaa välinpitämätöntä elämää turruttamaan. Ei, kysymys on siitä mistä pitikin eli nuoresta suomalaisesta rockista, joka samanaikaisesti puhuttelee ja rokkaa kakistelematta. Mestariteokseksi sitä ei voi julistaa, mutta mitä ne sellaiset ovatkaan? Ovatko ne elinvoimaista rockia, joka tarjoaa aktivoivaa kuultavaa tässä ja nyt? "Pelko ja viha" on.

Ehdottomasti tämän vuoden levy 1980:n albumi on, jos ajatellaan Pellen ja Eppujen esikoisia viime vuoden plattoina. Ne ovat oikeastaan ainoat kiekot, joihin "Pelko ja vihaa" voi verrata, ja kehitys on valtaisaa. "Vuodessa on tapahtunut todella paljon ", Pelle vahvistaa. "Albumissa on hämmästyttävää kypsyyttä, kun muistaa bändimme olleen koossa vähän yli puoli vuotta", Taskinen painottaa. Kiekon kaksitoista raitaa ovat tulleet tutuiksi bändin keikoilla, ja mukana on sävellyksiä sen kaikilta jäseniltä. Niin, se neljäs mies on tietysti Tumppi Varonen, joka ei ollut paikalla tätä haastattelua tehtäessä. 1980:ssa rummuttamisen ohella Tumppi toimii Problems?:ien vokalistina. Piisivalinta ei levyä tehtäessä tuottanut vaikeuksia, sillä mukana ovat keikkaohjelmiston kaikki tähänastiset omat, ennenjulkaisemattomat kappaleet. Vieraita sävällyksiä on yksi, Bob Dylanin "Like a Rolling Stone" Pellen suomalaisella tekstillä. "Se ei merkitse sitä, että jotain olisi pitänyt jättää pois. Kyllä kaikki piisit olisi kuitenkin tarvinnut nauhalle panna", Rubberduck vakuuttaa. Selvän huippukohtansa albumi saavuttaa mahtavan jännitelatauksen omaavalla reggaekomppisella nimikappaleellaan "Pelko ja viha", jolla Pellen upea laulusuoritus ja Duckin komeat kitarat taistelevat pääsystä etualalle. Muista paloista mainittakoon Duckin "Mua valvotaan", Tumpin "Automaatti" sekä Taskisen mainio päätösraita "Hyvä fiilis".

RÄJÄHDYSALTIS BÄNDI
"Mua hämmästyttää se, että tästä bändistä vallitsee sellainen käsitys, että se olisi hyvin yhtenäinen. Se johtuu siitä, että meillä on soittaessamme ollut niin suuri voima. Kuitenkin olemme aivan erilaisia tyyppejä. Olemme kaikki niin vahvoja yksilöitä, että tämä on jokaisen oma bändi, ja se on vaikeata", Rubberduck toteaa. "Jokainen bändissä on persoonallisuus. Bändi on koko ajan räjähdysaltis, ja siinä oleva voima on vaikeata pitää koossa." Tämä bändin sisäänrakennettu aikapommi pamahtelee aika ajoin vähemmän suotuisin tuloksin keikoillakin, mutta toisaalta tässä jatkuvassa jännitteessä piilee myös suuri osa yhdistelmän tehokkuudesta. Lopullinen räjähdys on jo käväissytkin näköpiirissä, mutta ei nyt vaikuta ajankohtaiselta, joskin sen tuloa on vaikea ennustaa. "On oikeastaan vaikeata ennustaa mitä tapahtuu ensi kevään aikana. Ilmeisesti tulemme kuitenkin soittamaan yhdessä. Ei ole mitään järkeä ajatella, että olisimme koossa kauan aikaa, mutta nyt se on tärkeintä", Pelle vakuuttaa. Pelle Miljoona & 1980 on samanaikaisesti sekä yksi bändi että neljä bändiä. Kehittyäkseen se vaatii tarmokkaampaa yhteen hiileen puhaltamista ja suunnitelmallisuutta. Mutta mitä Pelle, Taskinen ja Rubberduck itse odottavat yhtyeeltä? "Tämän bändin voima ilmeni mulle parhaiten soittaessamme Tavuastian neljännessä kerroksessa opiskelijaillassa", Pelle kertoo. "Siellä on kirjailijoita paneelikeskustelussa jauhamassa paskaa, ja jouduimme odottamaan vuoroamme pitkään. Kun lopulta pääsimme soittamaan, meillä oli sellainen fiilis, että te olette puhuneet paskaa ja me puhuma nyt - totta ja asioita halki. Se huone oikein räjähti, mutta se myös loppui äkkiä, kun kaljapulloja lenteli. Se oli katalysaattori." "Mulle tämä on foorumi, jossa ilmaisen itseäni. Ainakin tällä hetkellä tapani tehdä sitä on rockmusiikki, ja se on syntynyt tarpeesta. Tämä ei millään tavoin eroa kulttuurikentästä, jos ajatellaan sen eri sektoreita. Se on se juttu, joka kiinnostaa. Mulla on lapsesta asti ollut rock`n`roll -sielu. Ei musiikki kuitenkaan ole koko elämä, se on yksi asia siitä" "Jollekin jazzfanaatikolle on tärkeintä hankkia mahdollisimman suuri levykokoelma ja kuunnella levyjä kahdeksan tuntia päivässä. Ei musiikki ole mulle sitä, mutta hyvin tärkeätä se on. On hienoa, miten erilaisia elämään kuuluvia asioita voidaan ilmaista musiikin välityksellä."

ROCKIN SISÄINEN VOIMA
Taskisella on 1980:n ohella uusi rinnakkaisbändi, jossa avokämmenen bassonsoitossa kunnostautunut miehemme pääsee jälleen kitaraan käsiksi. Nelimiehisen porukan muut paikat täyttävät fonisti, basisti ja rumpali. "Viimeiset kymmenen tekemääni biisiä eivät yksinkertaisesti sovi 1980:lle. Ne ovat toisenlaista materiaalia ja vaativat enemmän kamaa. Roolini 1980:ssa muuttuu sikäli, että tulen olemaan enemmän muusikko, kun taas aikaisemmin tein biisejä. Vaikka kyllä mä tällekin bändille vielä sävellän", Taskinen selvittää ja jatkaa odotuksiaan 1980:n osalta. "Paljon riippuu LP:n saamasta vastaanotosta. Tässä vaiheessa haluaisimme tehdä paljon keikkoja ja nähdä, miten homma toimii maaseudulla tanssikeikoilla. Mun kohdallani kysymys on lähinnä suomalaisesta rock'n'rollista. Mä tosiaan toivon, että ihmiset viihtyvät keikoilla ja että me viihdymme soittaessamme. Ei se sen ihmeellisempää ole." Rubberduckista on hyvää vauhtia tulossa tai on jo jossain määrin tullut uuden suomalaisen rockpolven ensimmäinen kitarasankari. Julkisuuteen Rubberduck on noussut vasta tässä bändissä. Ja eihän 18 -vuotiaana niin paljoa ole ennättänytkään, mutta taakse on jäänyt Trash, jossa myös Schnell -kitaristi Räpylä vaikutti. Rubberduckin soittotyyli ei ehkä ole valtavan omaperäinen, mutta hänen koko olemuksessaan lavalla on rockin eläytymistä ja totaalisuutta vaikuttavana kokemisena. Ja kyllä Duck on hyvä kitaristi, mutta ei liikoja kehuta. "Bändin sisäisen tilan ulkopuolella olevat ovat vähän ymmärtäneet väärin koko jutun. Ensinnäkin se, että yleensä odotetaan musiikkia. Tässä bändissä ei yleensäkään ole kyse musiikista, vaan siinä ja etenkin rockissa olevasta voimasta." "Tämä on mun juttuni, mitä mä olen tässä bändissä soittanut ja tehnyt. Tämä on se juttu. Ei mulla ole edes ollut mitään soittajan roolia. Meillä on oikeastaan jokaisella sama asia. Siksi musiikki onkin niin räjähtävää, sisältäpäinkin." "Rubberduckin kitara on hyvin tärkeä elementti tässä bändissä. Duck soittaa niin totaalisesti... Ei se oikeastaan soita, se elää sen", Pelle huomauttaa. "Mä en haluakaan soittaa", Rubberduck pistää väliin. "Se on kuin eläin, ei se ole mikään soittaja", Pelle nauraa. Tumppi ei ole ollut mukana haastattelua tehtäessä, mutta ei häntäkään unohdettu. "Tumppi on pitänyt bändin koossa. Se on ihana ihminen. Silloin kun muut ovat kyllästyneet, Tumppi on pitänyt bändin kasassa toteamalla, että mitäs tässä... Soitetaan!", Pelle kiittää.

PAIKALLEEN EI VOI JÄÄDÄ
Joulukuussa aloitetun albuminteon viimein päätyttyä helmikuussa Pelle & 1980 oli tominut jonkin aikaa eräänlaisella tyhjäkäynnillä. Studiossa oli työskennelty ja keikkoja tehty, mutta uusia biisejä ei ohjelmistoon ollut ilmaantunut pitkään aikaan. Niin tämän haastattelun aikoihin elettiin jonkinlaisissa odotustunnelmissa, eikä seuraava askel ollut vielä täysin selvillä. "Rubberduckille ja muulle tämä on nyt pääbändi eikä meillä ole muita juttuja. Taskisella taas on toinenkin bändi ja Tumpilla Problems?. Luulen, että tulemme Duckin kansa tekemään yhdessä piisejä", Pelle arvelee. "Meidän bändimme tulevaisuus riippuu siitä jaksammeko tehdä sen eteen vielä tarvittavaa työtä. Nyt tämä on ollut tällaista kelailua - emme ole viitsineet harjoitella tai mitään. Se on varmaa, että bändi ei voi jäädä kelaamaan paikoilleen, vaan jonkinlaista kehitystä on pakko tapahtua. Omalta kohdaltani uskon tekstieni muuttuvan, koska olen sanonut yhteiskunnasta sen, mitä mulla oli siitä sanottavaa. Miksi siis tekisin sitä uudestaan? Vastaisuudessa tulen ilmaisemaan asioita sisältäni, ja se heijastuu tekstien teemassa." "Mua on sanottu saarnaajaksi. En ole itse kokenut niin, olen vain reagoinut asioihin tunteiden mukaan. Tulevaisuudessa tekstieni sisältö muuttuu niin, ettei kukaan voi väittää minua saarnaajaksi." "Roolit tulevat selkiintymään tässä bändissä", Taskinen lupaa. "Tulemme tekemään rock`n`roll-shown tai -elämyksen. Samalla tavoin kuin jokin teatterikappale: tapahtumaa, toimintaa", Pelle pohtii. "Se on ainoa mahdollisuutemme ja se on myös aidointa, jos aiomme pitää bändin koossa", Rubberduck tukee. "Mitään skitsoja meillä ei keskenämme ole ", Pelle haluaa selvittää bändin sisäistä tilannetta, ja Rubberduck jatkaa: "Jokainen pystyy sanomaan mielipiteensä. Nyt on sellainen kausi että katsotaan. Kohta näkee." Pääkaupungissa tuntuu bändien hajoamistahti ja into uusien perustamiseen kiihtyvän vielä huomattavasti edellistäkin sukupolvea nopeammaksi kiertokuluksi. Tässä sinänsä pirteässä ja mielet virkeänä pitävässä tapahtumasarjassa on vain se ikävä puoli, että jos koko ajan romutetaan bändejä etsien suurinta omaa tyydytystä, ei todennäköisesti koskaan päästä yhtään pitemmälle. Monipuolisesti kehityskykyiset ja lupaavat yhtyeet kärsivät, koska eivät pääse lähentelemäänkään mahdollisuuksiensa rajoja sen enempää musiikissaan kuin sen levittämisessä kuulijoiden tietoisuuteen. "Se on totta ", Pelle myöntää. Homma jää jatkuvasti raakilemaiseksi. Kaikki on aina aloitettava alusta, vaikka luonnollisesti henkilökohtaisessa soittovalmiudessa tapahtuu tiettyä kehitystä. "Ei se häiritse. Se oli sitä ja meni noin. Nyt tulee tätä ja se menee näin", Rubberduck toteaa.

UUSI VASTAKULTTUURI
Pelle mainitsee kaipaavansa bändiin mukaan jonkinlaista taiteellista puolta ja underground-henkeä: "Mun asenteeni musiikkiin on sikäli muuttunut, että siihen on tullut lisää elementtejä ja väriä. Tavallaan musiikilla ja siis myös rockilla on muitakin ulottuvuuksia, jotain viehätystä sen rytmin ja mekaanisen jutun lisäksi. Jotain jonka voi musiikissa aistia yhtenä, kuitenkin vaikeasti määriteltävänä elementtinä. Ajatellaan vaikkapa Velvet Undergroundia: siinä oli muutakin kuin pelkkä musiikki," "Tavallaan jokin liike", Rubberduck lisää ja Pelle jatkaa: "Se tulee siitä, että musiikki ilmentää soittajien sisäisiä asioita." "Ilmentää maailmaa, jossa se on tehty. Kuvaa sitä mahdollisimman aidosti", Taskinen liittyy mukaan. "Paitsi ulkoista niin myös sisäistä maailmaa", Pelle lopettaa. Puhe kääntyy luonnollisesti nuoreen kulttuuritoimintaan, joka viime aikoina on Suomessa herännyt muuallakin kuin rockin parissa. "Rock on nyt nousussa Suomessa ja suomalaisella pohjalla. Uusi vastakulttuuri on nousemassa", Taskinen toteaa. "On ihan luonnollista, että on tullut uusi sukupolvi, joka haluaa soittaa rockia ja tehdä lehtiä. Jotain on tapahtumassa myös teatterissa ja kaikilla taiteen sektoreilla." "Jonkinlainen renesanssi on meneillään se on jänittävää", Pelle vahvistaa. "Periaatteessa siinä ei mielestäni ole mitään mullistavaa siihen verrattuna, mitä tapahtui 50- tai 60-luvulla. Aika ja todellisuus vain on toinen kuin silloin. Tämä uusi kulttuuri syntyi tähän hetkeen ilmaisemaan tämänhetkistä todellisuutta tässä yhteiskunnassa ja tänä aikakautena. Se on samalla tavalla spontaania reagointia kuin 60-luvulla. Kanava on itse asiassa täysin sama, mutta se on saanut uusia muotoja." "Tavallaan uusi aaltokin on käännekohdassa. Alun perin se nousi vahvasti yhteiskuntakriittisenä, mutta nyt ollaan siinä tilanteessa, että jos vielä tulee samanlaista kritiikkiä, niin se on toistamista. Useat asiat on sanottu jo moneen kertaan: mielipiteet armeijasta, valtiovallasta ja sellaisesta." "Nyt on jo huomattavissa toistamista jossain bändeissä. Haukka, Karanteeni ja Hellhound kelaavat singleillään asioita, jotka Pelle on tehnyt jo vuosi sitten teksteissään", Taskinen laukoo.

RATKAISEVA VUOSI
"Lisänä toivon nyt uutta elementtiä musiikkiin kokonaisuutena", Pelle miettii. "Siinä mitä alussa tein oli vain teksti ja tausta, jotka liittyivät toisiinsa. Nyt koen musiikin kokonaisuutena, jossa on jotain magiikkaa. Musiikissa on jokin juttu, ja se avautuu vähän eri tavalla. Siitä tulee totaalisempi kokemus kuin tähän asti." Eli toisin sanoen luvassa on monikerroksisempaa musiikkia, jonka kaikki arvot eivät paljastu välittömästi ensimmäisellä kuuntelukerralla. Luonnollista kehitystä, mutta kaikki eivät suinkaan siihen pysty. "Tämä vuosi tulee näyttämään, miten uudet suomalaiset bändit pysyvät pystyssä. Ne ovat joutuneet tulemaan ulos kehdoistaan uutuuden kehtovaihe on takana. Tämä vuosi on hyvin ratkaiseva", Taskinen arvelee. "Meidän kohdallamme tilanne on muuttunut. Silloin kun mä lähdin ja mun oli pakko lähteä liikkeelle, se oli vittuilemista, reagoimista. Nyt tässä bändissä koemme tiettyä vastuuta tästä kulttuurista.

Meillä on jonkinlainen vastuu edistyksestä", Pelle lausuu painavia sanoja siitä, miten paljon vuoden aikana on tapahtunut suomalaisessa rockissa. "Ei enää riitä, että menee lavalle ja huutaa 'vittu''', Taskinen lisää. "Pari vuotta sitten rockmusiikki ei enää tyydyttänyt ihmisiä ja oli tarve luoda uutta. Sen takia se syntyi, ja tarve on edelleen voimakas - varsinkin Suomessa", Pelle huomauttaa. Helsingin ja Tampereen ulkopuolella mahdollisuudet uuden rockin luomiseen ovat todella surkeat. Ehkä kysyntäkään ei vielä ole järin suurta, mutta mitä osataan vaatia, jos talven kohokohta on Ronski Gangin vierailu sadan kilometrin päässä. "Meidän ja muiden uusien bändien tehtävänä on mennä sinne ja näyttää, että tätä se rokki on eikä mitään siirappimusiikkia. Tarkeintä on että itse tosiaan tietää sen olevan tätä. Jos itse kyräilisimme ja vähättelisimme sitä, niin mitään ei tapahtuisi", Pelle painottaa.